Minun kesälomani päättyi aika ikävissä tunnelmissa, kun sain tietää lähiomaiseni äkillisestä sairastumisesta.ASennoituminen siihen, että joutuu niin pian luopumaan rakkaastaan, surettaa.Mitä suren ja miten asennoidun? Suren tietenkin hänen puolestaan, että hänen elämänsä ei saanuut jatkua pidempään, ja sairauden aiheuttamaa tuskaa, mitä hän joutuu kokemaan.Suren sitä, että en enää pian voi nauraa ja itkeä hänen kanssaan.Tulen kaipaamaan monia rakkaita asioita, joita hän on minulle elämääni tuonut.Nautin kuitenkin nyt näistä hetkistä, elämän herkkyydestä, mitä saan hänen kanssaan viettää.En halua surra sitä, mitä vielä ei ole vaan nauttia siitä mitä on ja antaa hänelle näin toivoa ja rakkautta. Toivon, että hänen sielunsa pääsee aikanaan lepäämään ja hän saa rauhan. Runo hänelle:
Taivas itkee vasten puita
Sieluni matkalle lähti
En enää pelkää synkkiä kuita
Pimeyteen ilmestyi tähti
Soudan valoon, lähemmäs rantaa
Ohi kärsimysnäytelmä on
Uskon nyt voi Sieluain kantaa
Sävel suurin, sammumaton
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.