Minun kesälomani päättyi aika ikävissä tunnelmissa, kun sain tietää lähiomaiseni äkillisestä sairastumisesta.ASennoituminen siihen, että joutuu niin pian luopumaan rakkaastaan, surettaa.Mitä suren ja miten asennoidun? Suren tietenkin hänen puolestaan, että hänen elämänsä ei saanuut jatkua pidempään,  ja sairauden aiheuttamaa tuskaa, mitä hän joutuu kokemaan.Suren sitä, että en enää pian voi nauraa ja itkeä hänen kanssaan.Tulen kaipaamaan monia rakkaita asioita, joita hän on minulle elämääni tuonut.Nautin kuitenkin nyt näistä hetkistä, elämän herkkyydestä, mitä saan hänen kanssaan viettää.En halua surra sitä, mitä vielä ei ole vaan nauttia siitä mitä on ja antaa hänelle näin toivoa ja rakkautta. Toivon, että hänen sielunsa pääsee aikanaan lepäämään ja hän saa rauhan. Runo hänelle:

Taivas itkee vasten puita

Sieluni matkalle lähti

En enää pelkää synkkiä kuita

Pimeyteen ilmestyi tähti

 

Soudan valoon, lähemmäs rantaa

Ohi kärsimysnäytelmä  on

Uskon nyt voi Sieluain kantaa

Sävel suurin, sammumaton